Jokaisella EU-kansalaisella on oikeus muuttaa toiseen jäsenvaltioon tekemään työtä (artikla 45 SEUT). Tämä oikeus on perussopimuksissa ollut jo yhteisöjen alusta asti (Rooman sopimus 1957). Silti yhä uudelleen herää keskustelu siitä, kuinka “ulkomaalaiset tulevat ja vievät kotimarkkinoiden työt nenän alta pois”. Tämän kaltainen keskustelu on yleiseurooppalainen ilmiö, joka nousee esille erityisesti taloudellisen taantuman aikana. Euroopan kroonisena ongelmana itseasiassa ei ole se, että artiklan 45 SEUT oikeutta käytettäisiin holtittomasti hyväksi, vaan tilastot osoittavat, että eurooppalaiset ovat erittäin haluttomia liikkumaan työn perässä.

Komission raportti vuodelta 2004 esittää karuja tilastoja EU-työvoiman liikkuvuudesta (Raportti ammattitaitoa ja liikkuvuutta koskevan komission toimintasuunnitelman täytäntöönpanosta, KOM 2004, 66). Raportin mukaan “Yhden vuoden aikana jonkin jäsenvaltion alueelta toiselle tai jäsenvaltiosta toiseen muuttaneiden työssäkäyvien (15–64- vuotiaiden) prosenttiosuus” oli vuonna 1998 1,45% ja vuonna 2001 1,50%. Eurooppalaiset työntekijät pysyvät siis vahvasti paikoillaan. Tilanne säilyi muuttumattomana myös 2004 ja 2007 EU-laajentumisien jälkeen. Vertailun vuoksi sanottakoon, että vastaavat luvut Yhdysvalloissa ovat yli kymmenkertaisia: vuonna 1998 16,0% amerikkalaisista muutti asuinpaikkaansa (Carol S. Faberin raportti, 2000, U.S. Census Bureau). En väitä, että työvoiman liikkuvuus olisi dynaamisen talouden ainoa edellytys, mutta mielestäni se kertoo kyllä paljon talousalueen joustavuudesta ja sopeutumiskyvystä.

Mistä tämä EU-työvoiman liikkumattomuus sitten johtuu? EU-työläisen ensisijaisia esteitä ovat mm. yhteisen kielen (lingua francan) puuttuminen sekä kulttuurierot, niin työpaikalla kuin vapaa-aikanakin. Työntekijän on opittava/osattava pääkieli, mutta myös ymmärrettävä kohdemaan työkulttuurin toimintatavat. Ja vaikka kaksi ensimmäistä olisikin jo “hanskassa”, on yhtä tärkeää luoda sosiaalinen vapaa-ajan verkosto, jotta elämä ei olisi pelkkää työntekoa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Viranomaisten puolelta EU-työläisen liikkumishaluja vähentää mm. paperibyrokratia ja puutteellinen lainsäädäntö (esim. verot, terveyspalvelut, eläkkeet, tutkintojen ja ammattitaidon tunnustaminen). Viranomaisia, poliitikkoja ja työnantajia vaivaa paikoitellen myös asennevammaisuus työperäistä maahanmuuttoa kohtaan. Lainsäädäntövalta nostaa poliitikot asennevammaisuuden voittamisessa tärkeimpään asemaan; Viranomaiset ja työnantajat voivat periaatteessa aina piiloutua lainsäädännön taakse ja todeta, että he "toimivat vain lakien mukaisesti". Valitettavana piirteenä on se, että lisääntyvä määrä poliitikkoja on nyt puolestaan päättänyt piiloutua populismin suojiin. Tulevat eduskuntavaalit näyttävät onko tuo populismin satama kyseisten poliitikkojen menestyksen tae vai lopun alku.

Työvoimaperäistä maahanmuuttoa ei ole tarvetta rajoittaa millään tavoin. Edellä esitettyjen faktojen nojalla Suomessa voidaan jatkossa näin ollen keskittyä sataprosenttisesti työvoimaperäisen maahanmuuton edistämiseen ja kehittämiseen, ei sen pelkäämiseen.Työntekijöiden monikulttuurisuus ei ole yrityksille rasite vaan potentiaalinen voimavara odottamassa poimijaansa.

Mikko Tuovinen

Joensuun Eurooppanuorten puheenjohtaja
joensuu(at)eurooppalainensuomi.fi