“Who do I call if I want to call Europe?” ihmetteli Yhdysvaltojen ulkoministeri Henry Kissinger 30 vuotta sitten. Kissingerin kulumiseen asti siteerattu kysymys Euroopan puhelinnumerosta on yhä Lissabonin sopimuksen hyväksymisen ja EU:n johtajaruletin pyörähtämisen jälkeen ajankohtainen. Vaikka Lissabonin sopimus tuo EU:n yhteiseen ulko-ja turvallisuuspolitiikkaan uusia tuulia ja lisää unionin globaalia näkyvyyttä, unionin ulkopoliittinen linja on kaikkea muuta kuin koherentti ja yhtenäinen. Ongelma ei edelleenkään ole Euroopan puhelinnumeroiden vähyys, vaan lukuisista eri numeroista vastaavat ristiriitaiset puhujat.

Jos Suomen kahden lautasen politiikkaa EU:n huippukokouksissa on ihmetelty, ovat EU:n kumppanimaatkin varmasti hämmentyneitä siitä, että EU:n saapuessa vierailulle täytyy lautasia kattaa kolme. Tähän asti EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiittista edustusta on hoitanut niin kutsuttu EU-troikka, joka vierailun korkea-arvoisuudesta riippuen koostuu EU:n ministerineuvoston puheenjohtajamaan, YUTP:n korkean edustajan ja komission edustajista. Kolmesta suusta lähtevää viestiä on joskus vaikea tulkita yhdeksi. Erityisesti ministerineuvoston puolen vuoden sykleissä vaihtuvien puheenjohtajavaltioiden linjaukset ovat olleet kansallisia intressejä korostavia – puolen vuoden välein politiikan painopiste voi muuttua maahanmuuttopolitiikasta Itämeren suojeluun, ihmisoikeuksista kaupparajoitteiden poistoon.

Lissabonin sopimuksen myötä EU-johtoon nimitettiin uusia kasvoja hoitamaan uusia – tai uudesti nimettyjä – pestejä. Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan nuijaan tarttuu neuvoston presidentti, joka johtaa Eurooppa-neuvoston kokouksia ja edustaa neuvostoa maailmalla yhteistä ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa koskevissa asioissa. Kaksi ja puoli vuotta istuvan presidentin on toivottu tuovan vakautta neuvoston linjaan. EU:n ulkoministeri, viralliselta nimeltään ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja sekä komission varapuheenjohtaja saa johdettavakseen EU:n edustustoverkon sekä ottaa koordinoidusti käsiinsä unionin ulkopolitiikan. Lissabonin sopimuspaperilla muutokset ja tehtävänjaot ovat muodoltaan suurpiirteisiä ja tulkinnanvaraisia. Vasta käytäntö näyttää, lisäävätkö Lissabonin sopimuksen mukanaan tuomat uudistukset kaivattua näkyvyyttä EU:n globaaliin rooliin, vai huudellaanko Euroopan pääkaupungeista edelleenkin päällekkäisiä ja ristiriitaisia viestejä. Viime viikolla ilmoitetut harmahtavat johtajavalinnat uusiin pesteihin pitänevät yllä tätä mielikuvaa – kokematon, tuntematon henkilö EU:n ulkopoliittisessa johdossa ei pysty huutamaan vahvojen jäsenmaiden yli EU:n yhteistä ulkopolitiikkaa puolustaessaan.

Miksi sitten toivoisin EU:sta vahvempaa ulkopoliittista toimijaa? Uskon vahvaan unioniin siksi, että sen perusta on luotu tärkeille arvoille: rauha, ihmisoikeudet ja demokratia ovat Euroopan integraation perusta. En uneksi eurooppalaisesta sotilasvallasta, vaan uskon siviilivaltaiseen unioniin, joka edistää näitä arvoja rakentavassa yhteistyössä. Jos EU yhdessä käyttäisi vahvaa taloudellista asemaansa  ulkopolitiikkansa voimavarana ja tukena, olisi sillä varaa vaatia kumppanimailtaan järeämpiä toimia esimerkiksi ihmisoikeuskysymyksissä. Tällä hetkellä EU:n jäsenmaat julistavat yhteisissä lausunnoissaan kauniita tavoitteita, mutta pelaavat EU:n kumppanimaiden kanssa bilateraalilla tasolla EU:n yhteistä linjaa vastaan. Esimerkiksi Kiina harjoittaaa “hajoita ja hallitse” politiikkaa yksittäisten EU maiden kanssa palkiten ihmisoikeuskysymyksistä vaikenevia miljoonakaupoilla ja rangaisten kansantasavaltaa kritisoivia taloudellisilla sanktioilla. Tämä on tehnyt EU:n yhteisestä Kiina-politiikasta pelkkää sanahelinää. Ulkopoliittisesti vahva siviilivaltainen unioni toimii parhaiten myös pienten jäsenmaiden äänenkannattajana puolustaen eurooppalaisia arvoja maailmalla, paikoissa, joihin pienten jäsenmaiden on hankala saada audienssia.

Toivon EU:lle enemmän kompetenssiä etenkin ulkopolitiikan saralla. Eurooppalaista projektia on rakennettu vuosikymmeniä ja integraation hyödyt näkyvät vakaassa, vauraassa ja yhtenäisessä Euroopassa. Eikö Euroopan yhdentymisen tulisi näkyä ulospäinkin? Myös mielipidemittauksissa ilmi tuleva vahva kansalaisten tuki yhteiselle ulko ja turvallisuuspolitiikalle lisää painetta pitää yhteistä linjaa yllä. Yhteisten eurooppalaisten arvojen puolustaminen maailmalla kuitenkin vesittyy jäsenvaltioiden egoistisiin tekoihin EU:n koordinointia vastaan. Hartaasti toivon, että EU:n  johtotehtäviin valitut henkilöt ottavat uudet pestinsä vahvasti haltuun ja toiminnallaan varmistavat, että kun maailman johtajat haluavat asioida Euroopan kanssa, puhelin pirisee juuri heidän työpöydällään.  

Milla Ovaska